Toisinaan pihoilla seisoo yksinäinen pihlaja
jonka oksat ovat marjojen painosta taipuneet
kiittämään hiljaisena kuiskivaa maata.
Hiljaa se vaikertaa kipuaan
kinostuvan lumen alla
huomaamatta,
miten auringon ensimmäiset säteet hyväilevät sen kasvoja.
Toisinaan pihoilla seisoo yksinäinen pihlaja,
jonka vaikerrus kaikuu pimeässä yössä
pakkastanssia rytmittäen.
Mutta ei se vaikerra suruja,
ei se vaikerra luonnonlakien julmuutta.
Se vaikertaa ihmistä
ja kaikkien askeleiden painoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti